Tämäkin teksti löytyy myös yritysesittelystä, mutta lisään sen vielä tänne bloginkin puolelle. Ihan vaan siksi, että tuntuu helpommalta aloittaa blogin henkiin herättely, kun on ensin esitellyt täälläkin itsensä, yrityksensä ja pikkuapulaisensa (oletan ettei yritysesittely -sivu kuitenkaan osu kaikkien silmään).
Lilla Ilonan henkilökuntaan kuulun virallisesti vain minä, Ulla Ilona. Mutta en suinkaan työskentele yksin. Tekniikkapuolen toimivuudesta vastaa avioliiton myötä saman katon alle saapunut henkilökohtainen IT-tukihenkilöni, eli rakas mieheni Eerik. Lisäksi markkinointipuolella apuaan tarjoaa omaan tyyliinsä pikkuvanha ja supliikki Lilla Ilona, josta lisää myöhemmin. Niin, ja teenhän minä yhteistyötä monien muidenkin yrittäjien kanssa, mm. niiden, joiden tuotteita löytyy Lilla Ilonan verkkokaupasta.
Joten ei tässä yksinyrittäjänä olla, sanoivatpa viralliset paperit mitä tahansa.
Minun tieni yrittäjäksi kävi muutaman mutkan kautta. Haaveilin yläasteiässä lähihoitajan ja sairaanhoitajan koulutuksesta, mutta yläasteen jälkeisenä kesänä, ison selkäleikkauksen jälkeen, oli kuitenkin parempi aloittaa hieman kevyemmin. Ollessani sairaalassa selkäleikkauksesta toipumassa sain tietää päässeeni opiskelemaan vaatetusartesaaniksi. Nivalan ammattikoulun silloinen kädentaitopuoli oli idyllinen pieni koulu, jossa opiskelemista rakastin. Sieltä sain ompelemiseen monet opit, joita olen voinut myöhemmin hyödyntää.
Opiskelujen jälkeen työskentelin vaatekaupoissa myyjänä, päiväkodissa hoitoapulaisena ja ompelimossa lomasijaisena. Ajatus hoitoalasta kuitenkin poltteli yhä, ja niinpä hain opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Muistan, kun pientä kokoani ja leikattua selkääni mietittiin – että pystynkö tekemään sairaanhoitajan työtä. Haastattelija kysyi myös, mitä teen, jos en pääse kouluun. Vastasin, että sitten kokeilen hoitoalaa, ja haen vuoden päästä uudelleen. Sillä kertaa koulun portti ei auennut.
Niinpä tallustelin työkkäriin, ja pian olin hoitoapulaisena vanhainkodissa, ja sen jälkeen sairaalassa. Rakastin hoitotyötä, ja sain varmuutta siihen, että haluan kouluttautua alalle. Seuraavana vuonna minut haastatteli sama opettaja kuin edellisellä kerralla, ja tällä kertaa koulunportin saranat antoivat heittämällä myöten. Minusta tulisi sairaanhoitaja!
Hoitoalalla sain kohdata elämäntarinoita laidasta laitaan.
Sain olla hoitamassa vakavasti sairaita ihmisiä teho-osastolla ja vuodeosastoilla, ja tukea heitä ja heidän läheisiään. Kohtasin monia selviytymistarinoita, mutta myös menetyksen tuomaa surua. Näin vanhuuden tuomaa haurautta, ja ihmiselämän hiipumista. Olin mukana hoitamassa odottavia äitejä, jotka tarvitsivat erilaisista syistä johtuen erityisseurantaa raskauden aikana. Tuin vanhempia, jotka joutuivat pettymään ja hyväksymään sen, että kohdussa ei ollutkaan uutta elämää, tai jos sitä oli ollut, sitä ei ollut enää. Tutustuin lapsiin, joiden psyykkinen vointi edellytti erikoissairaanhoitoa ja koulunkäyntiä sairaalan sisällä. Rauhoittelin lapsia ja aikuisia, jotka jännittivät tulevaa leikkausta, ja toivotin hyvää jatkoa toipuville, sairaalasta kotiutuville ihmisille.
Näin nuoria ja aikuisia, joiden henkinen kuormitus oli käynyt niin raskaaksi, etteivät he pystyneet itsenäiseen elämään turvallisesti – olivat vaaraksi joko itselleen tai muille. Avasin ovia moniin muistoja täynnä oleviin koteihin, joissa asui syystä tai toisesta arkeensa apua tarvitsevia ihmisiä. Näin uudesta elämän ihmeestä iloitsevia vanhempia. Hoidin vauvoja, jotka olivat syntyneet monia viikkoja etuajassa, ja jotka aloittivat elämänsä lämpimässä keskoskaapissa letkujen, piuhojen, virkatun mustekalan ja heitä hoitavien käsien ympäröimänä.
Kaikkiin näihin kokemuksiin sisältyi valtavasti potilaiden ja omaisten tunteita. Iloa, pelkoa, surua, jännitystä, helpotusta, epävarmuutta, ihmetystä…kaikkea mitä ihmiselämä voikaan pitää sisällään. Vaikka hoitajan on työssään oltava se, joka on tukena ja ”ammatillinen”, ei se tarkoita sitä, etteikö hoitajakin tuntisi. Surun kohdatessa hoitajakin voi itkeä ollen silti ammattilaisen roolissa. Ilon, kuten lapsen syntymän tai potilaan toipumisen äärellä hoitajakin kokee suurta iloa. Sairaalamaailmassa tunteiden kirjoa näkee ja kokee laidasta laitaan – siellä ne korostuvat enemmän. Sairaalassa korostuu myös ihmisen tarve tulla kohdatuksi, kuunnelluksi ja oikein ymmärretyksi. Siihen listaan kun lisää vielä muutaman asian, ovat ihmisen perustarpeet paketissa.
Miksi sitten luovuin työstä jota rakastin?
En miksikään. Halu tehdä sairaanhoitajan työtä kulkee edelleen mukanani, ja jos se minusta riippuu, tulen vielä tekemään sitäkin työtä Lilla Ilonan ohella. Olet ehkä joskus kuullut sanan sisäilmaongelma, ja sen kuulet nytkin. Aloin oireilla sairaalassa, jossa työskentelin, enkä pystynyt enää olemaan siellä. Uusi sairaala oli silloin suunnitelmissa, mutta se avaisi ovensa vasta muutamien vuosien päästä. Jotain oli siis keksittävä. Samoihin aikoihin ajatus omasta yrityksestä oli hiljalleen vahvistunut unelmalistallani, ja nyt aika tuntui sille oikealta. Kävin yrittäjyyskurssin, mietin tovin jos toisenkin, ja vihdoin Ilonan päivänä 9.10.2018 aloitin työskentelyn omassa yrityksessäni.
Äkkiseltään verkkosivuja vilkaisemalla näyttää, että Lilla Ilona on tavanomainen ekokauppa. Itselleni se ei kuitenkaan ole sitä, ja saamistani palautteista tiedän, että myös moni muu löytää yrityksestäni syvempääkin merkitystä. Toivon, että tulevaisuudessa yhä useampi voisi tehdä saman löydön. Lupaan auttaa siinä, ja se tapahtuu mm. siten, että petraan hieman blogin puolella. En tarkoita kuitenkaan sitä, että sinun tulisi löytää jokin äärimmäinen merkitys yrityksestäni, ja että siinä olisi jotain salaperäistä. Sen sijaan toivon, että tekstini ja jälleenmyymäni tuotteet voisivat auttaa sinua tuntemaan itseäsi ja ajatuksiasi vähän paremmin. Voin kertoa, että teen itsekin samanlaista matkaa. Sitä, jolla vanhoja päähänpinttymiä hieman ravistellaan, ja katsellaan asioita uusista näkövinkkeleistä, ja sitä, jolla opetellaan ymmärtämään itseään ja ympärillä olevia ihmisiä, sekä heidän tapojaan toimia. Välillä ääneen haluaa päästä sairaanhoitajaminäni, välillä keskustelijaminäni. Jos minulla olisi kivijalkakauppa, haluaisin olla sellainen kauppias, joka tuntee asiakkaansa nimeltä ja jonka kanssa vaihdetaan kuulumisia puolin ja toisin – eli samanlainen kauppias, kuin Tarmo -lähikaupan kauppiaat lapsuudessani olivat. Heidän kaupassaan jokainen tuli varmasti kohdatuksi. ♥
Mekko päälle, rusetti hiuksiin ja menoksi
Kirjoitin joskus instagramiin kuvauksen itsestäni, ja hieman muokaten laitan sen vielä tähän:
Jos katsoo tarkkaan minua ja Lilla Ilonaa, eli maskottiani, voi meissä huomata jotain samaa. Ainakin sen, että mekot ovat ystäviä, ja rusetti hiuksissa melkeinpä tavaramerkki. Kummankin ikä on myös hieman kyseenalainen. Minulta on kysytty, minkä ikäinen Lilla Ilona on, mutta en osaa vastata siihen. Se on sopivan ikäinen pikkuvanhaksi lapsukaiseksi, eikä se siitä muuksi muutu. Itse taas päätin 18 -vuotissyntymäpäivääni edeltävänä iltana, ensimmäisen ikäkriisin iskiessä, että mikäs pakko tässä on vuosia täyttää. Siitä lähtien olen joka vuosi täyttänyt uskollisesti 17 vuotta. Yhtä uskollisesti myös ystäväni ovat onnittelleet minua 17 -vuotispäivän johdosta jo yli kymmenen vuoden ajan.
Nautin luonnonrauhasta kotimme ympärillä, mutta itseni ympärille tarvitsen ihmisiä. Rakastan aitoa läsnäoloa ja pitkiä porinatuokioita. Haaveilen ja unelmoin paljon, mutta toisinaan olen vähän liiankin ”hyvä” myös murehtimaan asioita ja keksimään mörköjä matkalle. Läheiset ja ystävät ovat aarteeni, ja syliä täyttävät läheisten ja naapureiden lapsukaiset. Rakastan kaikkea vanhanaikaista, ja haaveilen niittykukkien ja lehtipuiden ympäröimästä vanhasta hirsitalosta.
Tykkään kirjoittamisesta (saatoit ehkä jo huomata sen, ja niin huomasivat myös äidinkielenopettajani kun ainevihkoni loppuivat aina kesken), ja myös valokuvaaminen ja askartelu ovat minulle tärkeitä harrastuksia. Olen ”omaksi-iloksi” -viulisti ja improvisoiva tusinapianisti. Pidän siitä että asiat ovat järjestyksessä, mutta silti huomaan usein räjäyttäneeni koko talon ihan huomaamattani – johtuen siitä että minulla on yleensä vähintään viisi rautaa tulessa. Tunnen eläväni samalla aikavyöhykkeellä Kanadan itärannikkolaisten kanssa, mutta koko aikuisikäni olen uskotellut itselleni, että onnistun vielä joskus siirtämään sisäistä kelloani lähemmäksi Suomea. Kerron sitten, kun onnistun. ♥
Lilla Ilona, yritykseni pikkuapulainen
Ensimmäiset Instagram -postaukset tehtyäni minulta kysyttiin, onko minulla yrityskumppani, kun kirjoitan ”me” -muodossa. Kyllä, tuo pieni kangastilkuista näperretty tyttö, Lilla Ilona. Lillis on ensimmäinen konkreettinen työni yrityksen perustamisen jälkeen. Tein sen hetken mielijohteesta, ja naureskelin sitä tehdessäni itselleni, että pitäisi kai tässä tehdä jotain virallisempaakin, kuin ommella kangastilkuista pientä punamekkoista tyttöä!
Jälkeenpäin olen kuitenkin saanut kuulla useammasta suusta, että ilman sitä yrityksestäni puuttuisi iso pala. Ja saman olen todennut itsekin. Lilla Ilona on markkinointivastaavani, tsempparini ja ilopillerini, jonka kautta voin katsoa maailmaa lapsen silmin. Lilla Ilonalla on sitä lapsenomaista luottamusta ja uskallusta, uskoa haaveiden toteutumiseen riippumatta niiden koosta, sekä sitä sydämen pohjasta asti nousevaa vilpitöntä iloa, jota toivoisin jokaisen meistä aikuisistakin saavan tuntea joka ikinen päivä. ♥
Lilla Ilona Facebook
Lilla Ilona Instagram